Perheneuvonnan blogi

Julkaistut blogit linkittyvät Kalajoen rovastikunnan perheneuvontaan. Kirjoittajina ovat keskuksen perheneuvojat vuorotellen. Tästä alkaa matkanteko linkitettynä perheneuvontaan ja omiin kokemuksiin.
 

20.2.2016

Kuva: Jussi LeppäläPimeän aarteet

Olen syntynyt ja kasvanut ensimmäiset vuoteni Otanmäen kaivoskylässä Kainuussa. Isäni louhi rautamalmia maan uumenissa, mutta siirtyi sitten malminetsijäksi Lappiin. Muistan kodissamme olleen tuohon aikaan erilaisia kivinäytteitä: dolomiittia, kiisua, graniittia jne. Ihailin noita värikkäitä kiviä.

Jesaja puhuu aarteista, kalleuksista, jotka löytyvät syvältä: ”Minä annan sinulle aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään, jotta oppisit tietämään, että se, joka sinua nimeltä kutsuu, olen minä, Herra, Israelin Jumala.” (Jes 45:3) Kun mietin omaa elämääni ja mitä olen oppinut, teen johtopäätöksen: olen oppinut tärkeitä asioita eniten vaikeuksien kautta. Aarteet ovat löytyneet ahdistuksen ja kärsimyksen hornassa. Näin ei ole tapahtunut automaattisesti. Jos kapinoin ja katkeroidun, mitään uutta ei synny. Aarteet jäävät piiloon. Kalleuksien löytymiseksi minun on pitänyt nöyrtyä, pyytää Jumalan apua.

Löytyneet aarteet liittyvät kolmeen suhteeseen. Suhde Jumalaan, suhde itseeni ja suhde toiseen ihmiseen on muuttunut. Jumalasta on tullut Elinehto. Olen oppinut tuntemaan paremmin rakastavaa Isää, joka antaa meille kaiken tarvitsemamme Poikansa Jeesuksen lisäksi. Itsetuntemus on syventynyt niin, etten huijaa itseäni enää niin helposti. Toisia ihmisiä en halua tuomita.

”On meidän tehtävämme täällä 
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön - 
pitää päällä toivon kynttilää. 
Ettei kukaan, jää yksin harhailemaan pimeyteen. 
Ei kauneimmassa temppelissä 
asu meidän Jumalamme, 
mutta siellä Hän on aina 
missä joku rakastaa, pelko katoaa. 
Vettä janoinen saa juodakseen. 

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden. 
He saapuvat majataloon – särkyneiden.” (Pekka Simojoki: Särkyneiden majatalo)

Sirpa Järvelä, perheneuvoja

 

2.11.2015.

Peili

Pyhäinpäivä on vietetty ja rakkaita muisteltu ja kynttilöitä sytytetty. Istuin kirkossa pyhäinpäivän iltana ja kuuntelin Tuomo-papin puhetta pyhistä. Me kaikki kastetut olemme Jumalan pyhiä, emme itsessämme vaan Kristuksen tähden. – Pää painuu kirkon penkissä alas ja oma mieli yhtyy ajatukseen, etten ihmisenä ole mitenkään pyhä.  Kaikenlaista on tullut tehtyä ja ajateltua, joissa ei ole pyhyyden häivääkään. Emme puhuttele toisiamme Jumalan pyhiksi, mutta osaamme heittää negatiivissävytteisen arvostelun ”on siinäkin olevinaan pyhä”.

Parisuhteessa tulee loukattua toista, tehtyä toista kohtaan asioita, jotka ovat kaikkea muuta kuin hyviä tekoja. Anteeksi-sana on ihan hyvä sana, mutta sen käyttö voi ”pilata” sanan merkityksen. Anteeksi-sana voi olla peite, jonka alle kätketään loukkaukset ja monenlaiset tunteet. ”Mitäpä sinä enää jauhat sitä asiaa, minähän jo pyysin anteeksi”. Tulee hiljaista.

Muistan lapsen kokemuksen, kun oli tehnyt sellaista, mitä ei ollut lupa tehdä. Kuinka hyvältä tuntuikaan kaiken pelon ja syyllisyyden keskellä, kun asia tuli ilmi. Sitä ei ohitettu olkapäiden kohauksella, vaan sai kuunnella vanhempien nuhteet ja piti tunnustaa omat virheet. Mieli oli hyvä kun asia oli sovittu, siihen ei ollut enää tarvetta palata. Syyllisyydestä vapautuneena oli helppo tehdä hyviä tekoja, ikään kuin hyvittää tekemisiään.

Aikuisten maailmassa me mieluummin aloitamme puolustustaistelun, kun meille osoitetaan tekemisiämme. ”Niinhän sinäkin teet, luuletko olevasi täydellinen”. Siitähän kehkeytyy melkoinen sota, kun vedetään kaikki menneet tekemiset ja tekemättä jättämiset taas kerran pöydälle. Mitä tapahtuisi, jos ottaisin vastaan toisen näkemyksen, kuuntelisin, olisin pahoillani, kysyisin, mitä haluat että tekisin. Riittääkö anteeksipyyntö ja voisinko korjata asiaa? Tekemisistä on seuraamukset.

Emme tosiaan ole vain pyhiä emmekä vain pahoja, inhimillisyys ja vajavaisuus kuuluvat meihin ja siinä on elämisen rikkaus. On hyvä katsoa peiliin ja nähdä molemmat puolet itsestä. Kuva on värikkäämpi eikä silloin tarvitse puolustella, peitellä tai pelätä varjoaan. Uskaltaa katsoa toista silmiin, nähdä toinen ja samalla itsensä.

Aila 

 

9.10.2015

Seikkailu

Puhdas sivu ja edessäni on ensimmäinen blogikirjoitus. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä sana blogi pitää sisällään. Siispä googleen ja sieltä Wikipedian selontekoon ”Tiedon esittämisessä blogeille tunnusomaista muihin www-sivuihin verrattuna on ajan, linkityksen ja henkilökohtaisen näkökulman painotus. Blogin tyylille on tunnusomaista ajankohtaisuus, spontaanius ja henkilökohtaisuus”.

Perheneuvonta alkaa aina ajanvarauksella, joko puhelimessa tai sähköpostin kautta. Asiakkaalta kysytään muutamia perustietoja ja sovitaan ensimmäisen tapaamisen aika. Sovittuna ajankohtana otan vastaanottokeskustelun paperin eteeni ja käyn läpi nimet ja syntymäajat, perheeseen kuuluvat lapset ja iät, yhdessä elettyjen vuosien määrä.

Katselen ulos ja mietin, millaiset ihmiset kohtaan tänään. Mahanpohjassa tuntuu kummalliselta. Jännittääkö minua? Uusi seikkailu on alkamassa. Tiedän, ettei siitä tule helppo matka kenellekään meistä. Olen tehnyt tätä työtä lähes kaksikymmentä vuotta. Yhtä tuoreena tunnen vieläkin asiakassuhteen aloittamiseen liittyvät tunteet ja ajatukset. Miten osaisin olla herkkä aistimaan ensimmäisen tapaamisen intuitiot?

Onko seikkailu oikea sana kuvamaan asiakassuhdetta? Se on heittäytymistä mukaan toisen elämään, arjen yksityiskohtiin, tunteisiin, tietäen kuitenkin, ettei tämä ole minun elämääni. Minut viedään tilanteisiin ja tapahtumiin, jossa joudun kuitenkin koko ajan kysymään, mikä on sinun tarinasi, mikä toisen. Kerro minulle enemmän, että voisin luoda kuvaa, nähdä värein ja tuntea tunnelman. En voi kuvitella tietäväni, vaan koko ajan on säilytettävä uteliaisuus tietää enemmän. Tärkeämpää kuin vastata on kysyä sellaisia kysymyksiä, joihin kukaan ei tiedä etukäteen vastausta.

On erilaisia polkuja ja teitä mielenmaisemiin. Jokainen kysymys on ikään kuin uusi askel tällä matkalla. Voimme käyttää useita polkuja tai vain joitakin niistä. Voimme kulkea pidemmän aikaa jotain polkua ennen kuin valitsemme toisen. Ainoaa oikeaa kulkusuuntaa ei ole, on vain monia mahdollisuuksia.

Seikkailu siis alkakoon! En tiedä vielä, mistä on tarvetta kirjoittaa. Jännittää ja toisaalta luontainen uteliaisuus nostaa päätään. Mitä mielessä liikkuu?

Aila Harvala